Ahdistuneisuushäiriö koskettaa monia suomalaisia

Ahdistus, huolestuneisuus ja pelko ovat yleisiä ja luonnollisia tuntemuksia jokapäiväisessä elämässä. Jokainen meistä tietää, miltä ne tuntuvat. Saatamme kokea ahdistusta esimerkiksi silloin, kun arkeemme liittyy paljon keskeneräisiä asioita tai olemme huolissamme läheisistämme. 

Aina ahdistukseen ei liity mitään tiettyä kohdetta. Ahdistus, huoli ja pelko ovat ihmisen luontaisia selviytymismekanismeja, jotka auttavat meitä parempiin suorituksiin ja kehittymään ihmisenä.

Pitkittynyt, voimakas ja arkielämää häiritsevä ahdistuneisuus, hermostuneisuus ja huolestuneisuus saattavat kuitenkin olla merkkejä ahdistuneisuushäiriöstä. Ahdistuneisuushäiriöissä onkin hyvä erottaa toisistaan arkipäivän elämään liittyvä ahdistuneisuus, kuten esimerkiksi ohimenevä työhön liittyvä stressaantuneisuus ja sairauteen johtava häiriötila, joka haittaa jo huomattavasti työntekoa ja vaikeuttaa selviytymistä jokapäiväisestä elämästä.

On arvioitu, että noin neljäsosa suomalaisista kärsii jonkinasteisesta ahdistuneisuushäiriöstä jossain elämänsä vaiheessa. Oireet alkavat usein jo lapsuudessa, jolloin myös häiriön hoitaminen on yleensä helpompaa. Ahdistuneisuushäiriöt vaativat aina asianmukaista hoitoa. Hoitamattomana ahdistuneisuushäiriö helposti pitkittyy ja vaikeutuu.

Ahdistuneisuushäiriöihin lukeutuu joukko tiloja, joiden oireet ja kokeminen vaihtelevat ihmisestä toiseen. Tavallisimpia ahdistuneisuushäiriöitä ovat paniikkihäiriö, sosiaalisten tilojen pelko, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, pakko-oireinen häiriö sekä traumaperäinen stressihäiriö.

Lue lisää:
Paniikkihäiriö – yleinen ja hoidettavissa »

Paniikkihäiriö – yleinen ja hoidettavissa

Paniikkihäiriö ilmenee toistuvina ja ennakoimattomina ahdistuneeisuuskohtauksina, joihin liittyy erilaisia ruumiillisia oireita ja potilas on ollut huolissaan oireiden uusiutumisesta pidemmän aikaa. Paniikkikohtaukset alkavat usein 20 ja 30 ikävuoden välillä. Hoitotulokset ovat usein hyviä, mutta oireet uusiutuvat herkästi varsinkin, jos hoito jää lyhytaikaiseksi. Oireet lievittyvät tai poistuvat suurimmalla osalla pidemmän ajan kuluessa.

Paniikkihäiriötä esiintyy enemmän nuorilla ja keski-ikäisillä kuin iäkkäillä.

Paniikkihäiriön oireet alkavat yleensä vähitellen. Osalla potilaista on ollut jokin elämäntapahtuma muutamia viikkoja ennen ensimmäistä kohtausta. Ensimmäiset paniikkikohtaukset tulevat yllättäen ja tilanteissa, jotka eivät aiemmin ole olleet erityisen ahdistavia. Myöhemmin kohtaukset voivat ilmaantua ilman näkyvää syytä. Ne tulevat usein myös tilanteissa, joissa potilas pelkää niitä esiintyvän. Kohtaukset koetaan pelottaviksi, ja varsin pian sairastumisen jälkeen potilaat alkavat tuntea olonsa jatkuvasti epämiellyttävän ahdistuneeksi. He alkavat vältellä tilanteita, joihin liittävät kohtauksen mahdollisuuden. Potilas voi vältellä kauppojen ja pankkien jonoja sekä monenlaisia sosiaalisia tilanteita. Liikennevälineissä kulkeminen voi olla joillekin mahdotonta; samoin siltojen, torien tai aukeiden paikkojen ylitys. Yleensä pelätään tilanteita, joista nopea poispääsy voi olla vaikeaa.

Paniikkihäiriön oireet

Paniikkihäiriölle ovat tunnusomaisia yllättävät, toistuvat ja voimakkaat ahdistuneisuuskohtaukset, joihin liittyy runsaasti erilaisia ruumiillisia oireita sekä kontrollin menettämisen ja jopa kuolemanpelkoa.

Suurin osa paniikkipotilaista kärsii myös masennuksesta jossain elämänsä vaiheessa. Paniikkikohtausten lisäksi lähes kaikilla potilailla on myös yleistä ahdistuneisuutta ja pelkoa sellaisia tilanteita kohtaan, joissa he ovat joskus saaneet kohtauksia.

Paniikkikohtauksiin liittyy voimakasta levottomuutta, ahdistuneisuutta ja pakokauhunomaista pelkoa sekä runsaasti erilaisia ruumiillisia oireita, kuten sydämentykytystä, rintakipua, hengenahdistusta, huimausta, pistelyä, puutumista, vatsavaivoja ja päänsärkyä. Kohtaukset tulevat yllättäen ilman varoitusta.

Tyypillistä paniikkikohtaukselle on, että oireet saavuttavat huippunsa kymmenessä minuutissa. Sen jälkeen oireet yleensä alkavat helpottua. Kohtauksen jälkeen potilas saattaa tuntea itsensä väsyneeksi.

Yleisyys

Paniikkikohtaus satunnaisena ilmiönä on yleinen. Jopa joka viides ihminen voi saada jossain elämänsä vaiheessa yksittäisen paniikkikohtauksen. Paniikkihäiriötä esiintyy noin 2-5 %:lla väestöstä. Paniikkihäiriö alkaa tyypillisesti 20 ja 30 ikävuoden välillä, jolloin ilmaantuvat ensimmäiset paniikkikohtaukse. Lapsilla ja aikuisilla paniikkihäiriön oireet ovat samanlaisia.

Paniikkihäiriö on sairaus, jota voi joskus olla vaikea erottaa muista ahdistuneisuushäiriöistä tai masennuksesta. Paniikkihäiriö on naisilla kaksi kertaa yleisempi kuin miehillä.

Paniikkihäiriön syyt

Perinnöllisillä tekijöillä on merkitystä, samoin psykologisilla seikoilla ja muutoksilla aivojen hermovälittäjäainetoiminnoissa. Useimmat potilaat luulevat kärsivänsä vakavasta ruumiillisesta sairaudesta saatuaan ensimmäiset kohtaukset. Kohtaukset herättävät suurta hätää, jopa kuolemanpelkoa, lisäten ahdistuneisuutta. Usein potilas saattaa kokea oireensa suhteettoman vakavina ja samalla aliarvioi oman selviytymiskykynsä.

Paniikkihäiriötä ei voi selittää yksinomaan psykologisesta näkökulmasta. Nykyisen tutkimuksen mukaan taustalla on muutoksia hermoston välittäjäainetoiminnoissa. Tähän viittaa myös tiettyjen masennuslääkkeiden tehokkuus paniikkihäiriön hoidossa.

Paniikkihäiriön hoito

Paniikkihäiriön hoito on kehittynyt ja monipuolistunut sekä sairauden tunnistamisen että uusien tehokkaiden lääkkeiden ja terapioiden myötä. Hoidon periaatteena on poistaa paniikkikohtaukset, ennakkopelko kohtauksista ja häiritsevä ahdistavien tilanteiden välttäminen sekä mahdolliset mielialahäiriöt, kuten masennus. Tärkeää on myös toimintakyvyn palauttaminen ja elämänlaadun korjaaminen. Kahvi ja muut kofeiinipitoiset juomat sekä alkoholi ja muut päihteet lisäävät alttiutta saada paniikkikohtaus. Kahvin ja muiden kofeiinipitoisten juomien sekä alkoholin ja muiden päihteiden käytön vähentäminen tai lopettaminen voivat vähentää paniikkikohtauksia. Myös tupakoinnin lopettamisesta on hyötyä.

On tärkeää altistaa itseään tilanteille, joita on alkanut välttelemään, ja laajentaa elinpiiriään. Myös omille tuntemuksilleen altistumista voi harjoitella kuten oppia sietämään nopeaa sydämentykytystä, hengästymistä, vapinaa ja hikoilua esim. urheillessa. Jooga, meditaatio ja erilaiset rentoutusharjoitukset sekä säännöllinen liikunta voivat vähentää paniikkikohtauksia.

Ahdistuksen hallintakeinot (mm. toisille ihmisille juttelu, keskittyminen ympäristöön ja sen havainnoimiseen, jonkin yksinkertaisen asian tekeminen tai keskittyminen johonkin kehon tuntemukseen) voivat helpottaa paniikin kohtaamista ja lievittää paniikkituntemuksia. Aiemmin toimineita keinoja kannattaa käyttää jatkossakin ja uusia keinoja on hyvä välillä kokeilla.

Lääkehoito

Paniikkihäiriön lääkehoito on usein luonteeltaan ”estolääkitystä”. Lääkehoitona käytetään ensisijaisesti masennuslääkkeitä (SSRI-lääkkeet). Ne ovat tehokkaita paniikkikohtausten, välttämiskäyttäytymisen ja häiriöön usein liittyvän masennuksen hoidossa.

Koska masennuslääkkeiden teho tulee hitaasti esille, voidaan tukilääkityksenä käyttää hoitavan lääkärin harkinnan mukaan muita lääkkeitä, esim. bentsodiatsepiinejä, jotka myös estävät paniikkikohtauksia ja vähentävät ahdistuneisuutta. Nämä pyritään kuitenkin lopettamaan masennuslääkkeiden alkaessa vaikuttaa, ja ne ovatkin tarkoitettuja tilapäiseen, lyhytaikaiseen ja satunnaiseen käyttöön.

Psykoterapia

Psykoterapiassa keskeisiä käsiteltäviä aiheita ovat oireymmärrys, voimavarojen lisääminen ja välttämisen vähentäminen. Ensisijaisia vaihtoehtoja ovat kognitiivinen psykoterapia ja pelkoihin asteittain totuttava käyttäytymisterapia.

Paniikkihäiriöön on saatavilla myös nettiterapiaa, johon voi päästä lääkärin lähetteellä.

Lue lisää:
Sosiaalisten tilanteiden pelko »
Ahdistuneisuushäiriö koskettaa monia suomalaisia »

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Sosiaalisten tilanteiden pelko on psykiatrinen häiriö, jossa henkilö ahdistuu ollessaan muiden huomion kohteena. Ahdistus ilmenee ryhmätilanteissa, kuten puhuttaessa tai syötäessä julkisesti, kohdattaessa tuttuja väkijoukossa, tai osallistuttaessa juhliin tai kokouksiin. Henkilö pelkää, että hänen käytöksensä olisi hänelle itselleen jollakin tavalla noloa tai nöyryyttävää, ja pyrkii tämän takia välttämään huomion kohteeksi joutumista ja sosiaalisia tilanteita. 

Sosiaalisten tilanteiden pelosta sairautena on mielekästä puhua silloin kun sosiaalinen ahdistuneisuus tuottaa potilaalle huomattavaa kärsimystä ja/tai kun se rajoittaa merkittävästi hänen sosiaalista tai ammatillista toimintaansa.

Sosiaalisten tilanteiden pelko voidaan jakaa kahteen alatyyppiin, yleistyneeseen ja rajoittuneeseen muotoon. Yleistyneessä muodossa potilas pelkää ja välttää lähes kaikkia sosiaalisia kontakteja. Rajoittuneessa muodossa pelot kohdistuvat johonkin tiettyyn tilanteeseen, tavallisimmin julkiseen esiintymiseen.

Sosiaalisten tilanteiden pelon oireet

Sosiaalisten tilanteiden aiheuttama ahdistus ilmenee usein ruumiillisina oireina, joista tavallisimpia ovat punastuminen, vapina, hikoilu ja virtsaamisen tai ulostamisen tarve.

Sosiaalisten tilanteiden pelko erotetaan ujoudesta oireiden voimakkuuden perusteella. Esimerkiksi sukujuhlissa ujo ihminen saattaa kokea olonsa ajoittain hieman epämukavaksi, hänen kätensä voivat vapista kahvia juotaessa ja hän saattaa punastua keskustellessaan. Sen sijaan sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivä ihminen ahdistuu voimakkaasti jo edeltävinä päivinä ajatellessaankin tulevia sukujuhlia ja hän saattaa jättää kokonaan menemättä niihin jonkin tekosyyn varjolla. Jos hän uskaltaa mennä juhliin, niin hän kokee olonsa pelokkaaksi, ahdistuneeksi ja epämukavaksi ja kärsii ahdistukseen liittyvistä ruumiillisista oireista koko tilaisuuden ajan.

Yleisyys

Sosiaalisten tilanteiden pelko on yksi tavallisimmista ahdistuneisuushäiriöistä. Noin 4 % ihmisistä kärsii sosiaalisten tilanteiden pelosta elämänsä aikana. Oireet alkavat tyypillisesti lapsuus- tai nuoruusiässä ja joskus aikuisiässä. Sosiaalisten tilanteiden pelko on naisilla hieman yleisempi kuin miehillä.

Vain murto-osa sairaudesta kärsivistä hakeutuu koskaan hoitoon. Hoitoon hakeutumista vaikeuttavat toisaalta tutkimus- ja hoitotilanteeseen kohdistuva pelko ja toisaalta potilaille yleinen taipumus mieltää sairauden oireet luonteenpiirteiksi.

Syyt sosiaalisten tilanteiden pelkoon

Sosiaalisten tilanteiden pelko syntyy altistavien perinnöllisten tekijöiden ja haitallisten sosiaalisten kokemusten vuorovaikutuksessa.

Osa ihmisistä reagoi jo vauvana ylivireystilalla odottamattomiin ja uusiin tapahtumiin. Tällaisille temperamentiltaan hyvin herkille lapsille saattaa kehittyä sosiaalisten tilanteiden pelko täysin normaalissa kasvuympäristössä.

Toisaalta temperamentiltaan vähemmänkin herkälle lapselle tai nuorelle saattaa kehittyä sosiaalisten tilanteiden pelko, mikäli hän joutuu toistuvasti nöyryyttäviksi tai häpeällisiksi kokemiinsa tilanteisiin. Myös lapsen krooninen stressi, esimerkiksi vanhempien jatkuva riitely, altistaa sosiaalisten tilanteiden pelolle.

Sosiaalisten tilanteiden pelon hoito

Sairauteen liittyviä pelkoja ja niiden taustalla olevia paniikkikohtauksia voidaan tehokkaasti hoitaa sekä psykoterapioiden että psyykelääkkeiden avulla. Keskeistä on saada tietoa oireista sekä välttämiskäyttäytymisen estäminen ja hoito. Ennen hoidon aloittamista on lääkärin tekemä psykiatrinen haastattelu tarpeen, jotta diagnoosi tulee varmistettua ja jotta mahdolliset muut samanaikaiset psykiatriset häiriöt tulisi havaittua.

Läheisten antamalla tuella on usein tärkeä merkitys sekä hoidon aloittamisessa että sen jatkamisessa, koska monilla potilailla on taipumus mieltää sairauden oireet luonteenpiirteiksi, joille he eivät voi mitään, ja toisaalta vaste sekä psykoterapiaan että lääkehoitoon tulee esiin hyvin hitaasti, kuukausien tai jopa vuosien kuluessa.

Lääkehoidosta masennuslääkehoidot ovat ensisijaisia hoitomuotoja sosiaalisten tilanteiden pelon hoidossa. Sopiva lääkitys valitaan aina potilaskohtaisesti. Sosiaalisten tilanteiden pelon lääkehoito edellyttää pitkäjänteisyyttä, koska lääkkeen hoidollinen vaikutus tulee esiin hitaasti viikkojen ja kuukausien kuluessa. Suurimmalla osalla potilaista oireet lievittyvät neljän kuukauden kuluessa lääkityksen aloittamisesta, mutta osalla potilaista lääkevaste tulee esille vasta vuoden kuluessa.

Lue lisää:
Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on enemmän kuin stressi »
Paniikkihäiriö – yleinen ja hoidettavissa »

Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on enemmän kuin stressi

Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on tavallinen ja usein pitkäkestoinen sairaus. Tätä häiriötä on joskus vaikea tunnistaa oireiden monimuotoisuuden vuoksi. Yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä on kuitenkin opittu havaitsemaan ja hoitamaan. 

Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on enemmän kuin vain “stressaantuneisuus”. Usein se haittaa toimintakykyä ja vaikeuttaa selviytymistä jokapäiväisessä elämässä. Liiallinen ahdistuneisuus voi haitata työntekoa, vapaa-ajan viettoa ja usein myös perhe-elämää ja kotitöitä.

Raja normaaliin ahdistukseen on usein liukuva ja epäselvä. Yleistyneessä ahdistuneisuushäiriössä ahdistuneisuus on jatkuvaa ja pitkäaikaista. Henkilö, joka siitä kärsii, on kaiken aikaa huolissaan murehtien monia asioita ja pystyy vaivoin hallitsemaan huoltaan. Ahdistuneisuus ei liity mihinkään tilanteeseen eikä se ole kohtauksellista kuten paniikkihäiriössä tai sosiaalisten tilanteiden pelossa.

Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön oireet

On luonnollista, että jännitämme tai olemme vähän ahdistuneita ennen tenttiä tai tärkeää esiintymistä tai urheilusuoritusta. Samoin on täysin ymmärrettävää, että vanhemmat ovat huolestuneita lapsen sairastamisesta tai vaikkapa huumeidenkäytöstä. Työttömäksi joutuminen tai taloudelliset vaikeudet aiheuttavat myös huolta. Mutta jos henkilö on liiallisen ahdistunut ja huolestunut pitkäaikaisesti, se saattaa aiheuttaa jo toimintakyvyn heikentymistä ja haitata elämää. Jos jo aamuyöllä herää miettimään kaikkia mahdollisia ikäviä asioita, joita päivän aikana tai lähitulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuu, saattaa kärsiä yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä.

Ahdistuneisuus on pitkäaikaista, mutta oireiden voimakkuus voi vaihdella vuosien mittaan. Henkilöt, jotka tästä kärsivät, ovat tavallisesti jatkuvasti ylihuolestuneita ja pelokkaita. He murehtivat omia ja läheistensä todellisia tai mahdollisia tulevaisuuteen liittyviä uhkia. Tavallisia ovat terveydentilaan, ihmissuhteisiin ja taloudellisiin asioihin liittyvät liialliset huolet. Jotkut tuntuvat taas kantavan huolta melkein koko maailman asioista.

Psyykkisen ahdistuksen, jännityksen ja pelkojen lisäksi ahdistuneisuushäiriössä esiintyy tavallisesti monenlaisia muita oireita, kuten rintakipua, sydämen tykytystä, vatsavaivoja, hengenahdistusta, pistelyä ja puutumista, huimausta sekä tihentynyttä virtsaamisen tarvetta. Lähes kaikki potilaat kärsivät myös jännitysniskaoireista.

Usein ahdistuneet henkilöt ovat samanaikaisesti masentuneita ja heillä esiintyy myös unihäiriöitä, väsymystä, keskittymisvaikeuksia, ärtyisyyttä, “pinnan” kireyttä, säpsähtelyä ja seksuaalista haluttomuutta. Ruumiilliset oireet ovat usein voimakkaita.

Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön oireet

Ruumiilliset:

• levottomuus tai kyvyttömyys rentoutua
• lihaskivut tai -jännitys, väsymys
• ummetus tai ripuli
• nielemisvaikeudet (palan tunne kurkussa)

Psyykkiset:

• liiallinen huolestuneisuus ja ahdistuneisuus, jota on vaikea kontrolloida
• pahimman ennakointi
• pelokkuus ja ärtyneisyys
• univaikeudet
• keskittymisvaikeudet
• levottomuuden tunne

Yleistynyttä ahdistuneisuutta tavallisimmin vaikeuttavat samanaikainen päihteiden käyttö ja muut masennustilat. Jatkuvan, voimakkaan ahdistuneisuuden on todettu altistavan joskus myös paniikkikohtauksille. Monilla potilailla esiintyy myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa.

Yleisyys

Yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä ei ole useinkaan pidetty itsenäisenä sairautena vaan jonkinlaisena muiden häiriöiden “jäännöstilana”.

Väestöstä ainakin 5 % kärsii elämänsä jossain vaiheessa yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Se on yleisempi naisilla ja alle 30-vuotiailla. Sairaus saattaa toisaalta alkaa myös missä iässä tahansa, ja on vanhuksillakin varsin yleinen häiriö. Myös lapsilla esiintyy yleistynyttä tuskaisuutta. Ruumiilliset sairaudet vanhuksilla lisäksi altistavat ahdistuneisuushäiriön kehittymiselle.

Ruumiilliset oireet ovat usein voimakkaita ja tavallisesti potilaat hakeutuvat ensisijaisesti terveyskeskus- tai sisätautilääkärin vastaanotolle. Yleistynyt tuskaisuus on yleinen ongelma terveyskeskusten asiakkailla, mutta oikean diagnoosin tekeminen on usein hankalaa.

Vaikka sairaus alkaa noin 20 vuoden iässä, niin hoitoa haetaan vasta keskimäärin 40-vuotiaana. Osa potilaista on menettänyt työkykynsä, monella on myös sosiaalisen toimintakyvyn laskua, ja usein myös perhe-elämä on epätyydyttävää. Ahdistuneet potilaat käyttävät myös runsaasti terveydenhuollon palveluja.

Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön syyt

Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön tausta on ollut huonosti tunnettu. Alustavissa perinnöllisyystutkimuksissa on todettu, että neljäsosalla potilaiden lähisukulaisista esiintyy myös yleistä tuskaisuutta. Naisilla tämä ilmeni selvemmin, miespuolisilla sukulaisilla taas oli enemmän alkoholismia.

Aivojen hermovälittäjäaineiden toiminnoissa ajatellaan olevan häiriöitä samoin kuin muissa ahdistuneisuushäiriöissä, varsinkin paniikkihäiriössä. Aivojen kuvantamistutkimuksissa on todettu aineenvaihdunnallisia muutoksia. Samoin unitutkimuksissa on todettu häiriötä. Potilaat valvovat enemmän yön aikana kuin terveet ihmiset, ja unen laatu on huonompi.

Kielteisillä elämäntapahtumilla on merkitystä häiriön synnyssä, varsinkin silloin kun sairaus on alkanut aikuisiässä. Muita riskitekijöitä ovat vanhempien taholta puutteellinen huolenpito tai päinvastoin ylihuolehtiminen. Tässä häiriössä potilaiden kuvataan kärsivän usein huonosta itsetunnosta, perusturvallisuuden puutteesta, eroahdistuksesta sekä riippuvuus- ja aggressio-ongelmista.

Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön hoito

Vain puolet yleisestä ahdistuneisuudesta kärsivistä potilaista hakee apua ja heistäkin vain pieni osa saa riittävää hoitoa. Kuitenkin ahdistuneet potilaat käyttävät paljon terveyspalveluja. Yleistä ahdistuneisuushäiriötä kuten muitakin ahdistuneisuushäiriötä voidaan hoitaa nykyisin tehokkaasti.

Ahdistuneisuushäiriöissä ensisijaishoitona ovat masennuslääkkeet ja kognitiivinen psykoterapia tai molemmat.  Lääkkeillä voi aluksi olla sivuvaikutuksia, kuten päänsärkyä, hikoilua ja pahoinvointia, jotka kuitenkin häviävät muutaman päivän kuluessa. Lääkitystä ei pidä keskeyttää alkuvaiheen haittavaikutusten vuoksi. Bentsodiatsepiineja eli rauhoittavia lääkkeitä suositellaan nykyään vain lyhyt- tai väliaikaiseen käyttöön.

Erilaisilla psykoterapioilla voidaan pyrkiä vähentämään ahdistuneisuusherkkyyttä ja hallitsemaan vaikeita tilanteita. Hyötyä on todettu olevan esimerkiksi kognitiivisesta psykoterapiasta. Toimintakyvyn parantamiseksi potilas tarvitsee yleensä pitkäkestoista hoitoa, myös nettiterapiasta ja rentoutusmenetelmistä voi olla apua.

Lue lisää:
Pakko-oireinen häiriö tuottaa epämiellyttäviä ja ahdistavia ajatuksia »
Sosiaalisten tilanteiden pelko »

Pakko-oireinen häiriö tuottaa epämiellyttäviä ja ahdistavia ajatuksia

Pakko-oireiselle häiriölle (OCD, Obsessive-compulsive disorder) ovat ominaisia pakkoajatukset (obsessiot) tai pakkotoiminnat (kompulsiot), jotka ovat yleensä tilanteeseen nähden liiallisia. 

Pakko-oireisista häiriöistä yleisimpiä ovat peseytymis- tai tarkastamispakko sekä symmetriatarve eli pakonomainen tarve pitää esineet tarkassa järjestyksessä. Henkilön mielen voivat täyttää aggressiiviset pakkoajatukset tai sairaalloiset epäilyt, esimerkiksi mustasukkaisuus. Pakkoajatukset ovat toistuvasti mieleen tunkeutuvia epämiellyttäviä tai ahdistavia ajatuksia tai mielikuvia, joita on vaikea poistaa mielestä niiden ahdistavuudesta huolimatta.

Tavallisimpia pakkoajatuksia:

• pelko tautien tarttumisesta kätellessä tai esineitä kosketellessa (kontaminaatiopelko)
• somaattiset pakkoajatukset eli itsepäinen pelko omalle kohdalle tulevista sairauksista
• pakonomainen symmetrian tarve eli tarve pitää esineet tarkassa järjestyksessä
• seksuaaliset ja aggressiiviset pakkoajatukset.

Pakkotoiminnat ovat tietynlaista toistuvaa käytöstä tai mielessä tapahtuvaa toimintaa, kuten

• käsien pesu
• esineiden järjestely
• lukitsemisen tarkastaminen
• rukoilu
• laskeminen
• sanojen hiljainen toistelu.

Yleisyys

Lievinä ja satunnaisesti ilmenevinä erilaiset pakko-oireet ovat yleisiä. Noin 2–3 prosenttia aikuisista kärsii pakko-oireisesta häiriöstä joskus elämänsä aikana. Pakko-oireinen häiriö alkaa tavallisesti nuoruusiän lopulla tai varhaisaikuisuudessa.

Pakko-oireisen häiriön syyt

Perinnöllisillä tekijöillä on kaksos- ja sukututkimusten perusteella tärkeä osa pakko-oireisen häiriön synnyssä. Syyksi on arveltu häiriöitä serotoniini-, dopamiini- ja glutamaattivälitteisissä toiminnoissa. Kokemukset ja ympäristötekijät voivat laukaista oireita ja muokata oirekuvaa.

Pakko-oireisen häiriön hoito

Aikuisilla hoito valitaan yhteistyössä potilaan kanssa yksilöllisesti hänen tilanteensa mukaan. Terapia on ensisijainen hoitomuoto. Hoito voidaan aloittaa lääkehoidolla tai lääkkeen ja psykoterapian yhdistelmällä. Pakko-oireisen häiriön hidas kehittyminen, oireisiin liittyvä häpeäntunne ja epätietoisuus hoidon mahdollisuuksista vaikuttavat merkittävästi siihen, että hoitoon hakeutuminen viivästyy.

Oireita voi lievittää myös säännöllisen liikunnan ja rentoutusmenetelmien avulla. Television tai elokuvien katsominen, kiinnostava lukeminen, piirtäminen, soittaminen, puutarhan hoito tai kodin askareet voivat olla keinoja hallita pakko-ajatuksia ja välttää pakkotoimintoja, mutta hoitoon on syytä hakeutua jos oireet alkavat liiaksi hallita elämää.

Lääkehoito

Lääkkeet voivat merkittävästi lievittää pakko-oireisen häiriön oireita, vaikka eivät parannakkaan pakko-oireista häiriötä.  Lääkehoidossa käytetään ensisijaisesti aivojen serotoniiniaineenvaihduntaan vaikuttavia masennuslääkkeitä (SSRI-lääkkeet) sekä myös trisyklisiä masennuslääkkeitä. Hoidossa tarvitaan kärsivällisyyttä, koska hoitovasteen kehittymiseen kuluu jopa kuukausia. Lääkitys tuottaa selvää helpotusta noin puolelle potilaista.

Terapia

Terapeuttisista tekniikoista paras näyttö on kognitiivis-behavioraalisella terapialla. Hoidon onnistumisen kannalta on tärkeää, että potilas pystyy kuvailemaan oireitaan mahdollisimman tarkasti. Pakkotoimintojen hoidossa altistumishoito on keskeistä. Siinä toimintaa rajoitetaan ja vähennetään asteittain, jolloin syntyvää ahdistusta opitaan sietämään.

Lue lisää:
Traumaperäinen stressihäiriö on usein uhkaavan tilanteen seuraus »
Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on enemmän kuin stressi »

Traumaperäinen stressihäiriö on usein uhkaavan tilanteen seuraus

Traumaperäinen stressihäiriö kehittyy poikkeuksellisen uhkaavan tai katastrofaalisen tilanteen kokemuksellisena seurauksena usein pitkän ajan kuluessa. Esimerkkejä tällaisista tilanteista ovat luonnonkatastrofit, suuronnettomuudet, terrori-iskut, väkivalta, ryöstöt, raiskaukset, tulipalot ja vakavat liikenneonnettomuudet. 

Häiriöstä kärsivä yrittää usein välttää tapahtumasta muistuttavia ärsykkeitä siinä onnistumatta, minkä seurauksena traumaattiset muistikuvat pyörivät jatkuvasti mielessä.

Traumaperäisen stressihäiriön oireet

Traumaperäisen stressihäiriön alkuvaiheen oireet ovat tyypillisiä järkytystilanteeseen liittyviä oireita, joita lähes jokainen kokee loukkaantumisen, henkeä uhkaavan tai vakavan tilanteen tai sen uhan seurauksena. Keskeisiä oireita ovat ahdistuneisuus sekä epätodellisuuden tunne, turtumus, huomiokyvyn kaventuminen ja lyhytaikainen sekavuustila. Henkilö voi joko vetäytyä ja olla lamaantunut tai toisaalta hyvin kiihtynyt ja yliaktiivinen. Fyysisinä oireina ilmenee sydämentykytystä, hikoilua ja vapinaa.

Traumaattisen tapahtuman seurauksena saattaa myöhemmin ilmaantua kertautumisilmiöitä, pakonomaisia mielikuvia, painajaisunia tai ahdistuneisuutta sellaisissa olosuhteissa, jotka muistuttavat koetusta tapahtumasta. Stressihäiriö voi alkaa nopeasti tapahtuman jälkeen tai vasta useamman kuukauden sisällä tapahtuneesta.

Jos oireet kestävät yli kuukauden, kyse on traumaperäisestä stressihäiriöstä, joka saattaa kestää useita kuukausia ja häiriöön liittyy selvää toimintakyvyn heikkenemistä.

Yleisyys

Suomessa joutuu vuosittain arviolta 100 000 henkilöä tilanteeseen, joka altistaa voimakkaalle traumaperäiselle stressihäiriölle. Arvioiden mukaan traumaattisen tapahtuman kokeneista enintään 20-30%:lle kehittyy traumaperäinen stressihäiriö. Näin arvioituna traumaperäisen stressihäiriön ilmantuvuus Suomessa yhden vuoden aikana olisi noin 0,5%. Erityisen vaikeiden stressitapahtumien jälkeen ilmaantuvuus voi olla vielä paljon suurempi.

Traumaperäisen stressihäiriön syyt

Traumaperäisen stressihäiriön syntyminen ei edellytä järkyttävän tapahtuman lisäksi mitään erityistä alttiutta, mutta käytännössä on havaittu joidenkin tekijöiden lisäävän häiriön ilmaantumisen todennäköisyyttä. Tällaisia voivat olla:

• aiempi mielenterveyden häiriö, joka heikentää kykyä sopeutua stressaaviin vaikutuksiin
• aiempi stressihäiriö tai aiemmat muut erityisen rasittavat elämänkokemukset
• vaikea elämäntilanne ja oman sosiaalisen tukiverkoston vähäisyys.
• naissukupuoli
• nuorempi ikä ja kehitystaso
• turvattomaan kiintymyssuhteeseen liittyvät tekijät
• häiriön aiheuttaneen stressitapahtuman poikkeavan voimakas vaikutus.

Traumaperäisen stressihäiriön hoito

Alussa on tärkeä tarjota trauman kokeneelle henkilölle laaja-alaista psykososiaalista tukea. Tilannetta on hyvä seurata ja tarjota mahdollisuus keskustella kriisiapuun perehtyneen henkilöstön kanssa (esim. terveyskeskuksen, opiskeluterveydenhuollon henkilökunnan, sosiaali- ja kriisipäivystyksen tai kriisiryhmän henkilöstön kanssa). Akuutin stressireaktion hyvä ja empaattinen hoito vähentää pitkäaikaisen oireilun riskiä.

Turvallisuuden tunne kasvaa, kun traumaattiseen tapahtumaan mahdollisesti liittyvät fyysiset vammat tutkitaan, hoidetaan ja kuntoutetaan huolellisesti ja potilaalle annetaan asianmukaista tietoa. Tämä edistää traumaperäisestä stressihäiriöstä toipumista.

Omaan työhön ja normaaliin elämään palaaminen on suositeltavaa sekä akuutissa että traumaperäisessä stressihäiriössä, joskaan aivan heti ei pidä vaatia täyttä työpanosta. Toipumista saattaa edistää myös työtehtävien muuttaminen tai uudelleenkoulutus.

Ensisijaisena hoitona on psykoterapia. Toisijaisena hoitona aikuisilla on lääkehoito masennuslääkkeillä tai psykoterapian ja lääkityksen yhdistelmä. Noin viidesosalla potilaista traumaperäinen stressihäiriö muodostuu krooniseksi ja kestää useitakin vuosia. Lääkehoito on toissijainen hoitomuoto, mutta aiheellinen potilaille, joilla on voimakasta oireilua ja heikentynyt toimintakyky. Potilaalla esiintyvät muut samanaikaiset mielenterveyden häiriöt, kuten masennus tai päihderiippuvuus hoidetaan asianmukaisella tavalla.

Hoito toteutetaan pääasiassa avohoitona, ja sitä voidaan tukea erilaisilla älypuhelin- tai nettisovelluksilla. Hoito valitaan yksilöllisesti, ja siinä tulee ottaa huomioon oireiden vaikeusaste ja kesto sekä potilaan toiveet.

Psykoterapia ja lääkehoito täydentävät toisiaan. Mikäli psykoterapian vaikutus ei ole riittävä, voidaan aloittaa aikuisilla masennuslääkehoito. Hoito aloitetaan pienellä lääkeannoksella, ja annostusta lisätään asteittain. Käyttöä jatketaan hoitovasteen saavuttamisen jälkeen 6–12 kuukautta, ja lääkkeen käyttö lopetetaan annosta maltillisesti pienentäen.

Liikunta tai tietoisuustaitojen harjoittelu (mindfulness) voivat sopia täydentämään hoitoa osalla potilaista

Lue lisää:
Pakko-oireinen häiriö tuottaa epämiellyttäviä ja ahdistavia ajatuksia »