Masennuksenhoidon kompastuskivi

Masennuksenhoidon kompastuskivenä on usein se, että masennuksen lääkehoito päättyy liian aikaisin. Hoidon tulisi suositusten mukaan kestää vähintään puoli vuotta. Masennuksen yleinen oire on toivottomuus, joka kohdistuu helposti myös lääkehoitoon.

Hoidon alkuvaiheessa lääkkeestä ei uskota olevan hyötyä, sillä tyypillisesti lääkkeen myönteinen vaikutus antaa odottaa itseään vähintään viikon, usein pidempäänkin. Toisaalta masennuksen ensioireiden poistuttua potilas voi tuntea, että masennus on voitettu, mikä johtaa lääkkeen käytön lopettamiseen aivan liian varhain.

Hoidon keskeyttämisen ongelmallisuus kävi ilmi myös suomalaistutkimuksessa, jossa selvitettiin, miten hoitosuosituksia todellisuudessa noudatetaan potilaiden keskuudessa.  Vaikka suurin osa tutkituista masennuspotilaista aloitti masennuslääkityksen akuuttivaiheessa, lähes puolet keskeytti hoidon tutkimusaikana. Itsenäisten lopetuspäätöksen takana oli muun muassa lääkeriippuvuuteen sekä mahdollisiin haittavaikutuksiin liittyviä pelkoja (Melartin ym. 2005). Masennuksesta toipumisen kannalta akuuttivaiheessa olisi kuitenkin tärkeää jatkaa aloitettua lääkehoitoa vähintään puolen vuoden ajan, kunnes täysi oireettomuus on saavutettu.

Masennukseen kannattaa hakea ajoissa apua

Suomalaisista noin 5 prosenttia kärsii vuoden aikana masennuksesta. Masennustilat ovat naisilla noin 1,5–2 kertaa yleisempiä kuin miehillä. Vain vähemmistö depressiota potevista hakee aktiivisesti hoitoa masennukseensa terveydenhuollosta (Depressio: Käypä hoito -suositus, 2014).

Hoidon suunnittelussa keskeinen kysymys on masennustilan vaikeusasteen arviointi (lievä, keskivaikea, vaikea) ja erottelu ensimmäisen masennustilan ja toistuvan depression välillä. Depression hoito jaetaan kolmeen vaiheeseen; akuuttivaiheeseen, jatkohoitoon ja ylläpitohoitoon.

Masennustilojen akuuttivaiheessa keskeisimpiä hoitomuotoja ovat masennuslääkkeet ja psykoterapiat. Lääkehoito on sitä tärkeämpää, mitä vaikeammasta depressiosta on kysymys. Vaikeassa tai psykoottisessa masennustilassa on syytä aina käyttää lääkehoitoa. Keskivaikeassa depressiossa masennuslääkehoito on yleensä tarpeen. Lievässäkin masennustilassa masennuslääkehoito on aiheellinen. Lääkehoidon sijasta tai rinnalla voidaan lievässä ja keskivaikeassa depressiossa käyttää psykoterapiaa. Noin puolella depressiopotilaista esiintyy samanaikaisesti jokin ahdistuneisuushäiriö, joista tyypillisimpiä ovat paniikkihäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko, eräät muut pelkotilat ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.


Masennuksen hoidon tavoitteena on täydellinen toipuminen

Hoitomuodoista riippumatta masennuspotilas tarvitsee säännöllistä seurantaa. Masennuslääkehoitoa on aina syytä jatkaa akuuttivaiheen jälkeen noin puolen vuoden ajan, kunnes potilas on täysin oireeton.

Masennuksen hoidossa tavoitteena on täydellinen toipuminen. Oireiden uusiutumisen vaara on suuri, jos hoito lopetetaan heti niiden hävitessä. Kun oireettomuutta on jatkunut yhtäjaksoisesti puolen vuoden ajan, lääkehoito voidaan lopettaa vähitellen muutaman viikon kuluessa ja lääkärin kanssa seurataan yhdessä tilannetta. Äkillinen ja omin päin tapahtuva masennuslääkityksen lopettaminen voi turhaan aiheuttaa epämukavia oireita.

Läheisten tuki ja kannustus auttavat masentunutta sitoutumaan hoitoon ja toipumaan sairaudestaan. Myös vertaistuki koetaan hyödylliseksi. Tietoa ja tukea potilaalle ja läheisille on saatavilla mm. apteekista, potilas- tai omaisjärjestöiltä sekä Internetistä.


Ylläpitohoitoa suositellaan toistuvissa masennustiloissa

Ylläpitohoidon aloittaminen on suositeltavaa, jos kyseessä on kolmas elämänaikainen masennusjakso. Jos sairausjaksot ovat olleet vaikeita tai psykoottisia tai niihin on liittynyt vaikeaa toimintakyvyn heikkenemistä, pitkäaikaista ylläpitohoitoa voidaan harkita jo aiemmin.

Ylläpitohoidon avulla voidaan pienentää merkittävästi masennuksen uudelleen puhkeamisen todennäköisyyttä, mutta se on mielekästä vain, jos akuuttivaiheessa on todettu hyvä vaste masennuslääkkeeseen.

Kaikilla masennuslääkkeillä on tunnettuja ja tyypillisiä haittavaikutuksia. Nämä johtavat akuuttivaiheessa lääkityksen keskeyttämiseen noin 10–15 %:lla hoidetuista potilaista. Jotkin haittavaikutukset, esimerkiksi seksuaalisten toimintojen häiriöt, painonnousu tai suolisto-oireet, saattavat muodostua merkittävämmiksi pitkäaikaishoidossa kuin akuuttivaiheessa (Depressio: Käypä hoito -suositus, 2014) .


Masennuslääkkeissä on eroja

Italiassa tehdyssä 117 tutkimuksen meta-analyysissa osoitettiin, että masennuksen hoitoon käytettyjen ns. uudentyyppisten lääkkeiden teho ja siedettävyys vaihtelevat eri lääkkeiden kesken (Cipriani ym. 2009). Olennaista on se, että lääke on hyvin siedetty. Muuten potilasta voi olla vaikea saada jatkamaan hoitoaan riittävän pitkään akuuttihoidon aikana.

Analyysin perusteella tehokkaimmiksi masennuslääkkeiksi osoittautuivat mirtsapiini, essitalopraami, venlaflaksiini ja sertraliini. Lääkehoidot, joissa oli vähiten hoidon ennenaikaisia keskeytyksiä, olivat bupropioni, essitalopraami, sitalopraami ja sertraliini.

Masennuksen lääkehoito on aina yksilöllinen, lääkärin ja potilaan yhteisymmärrykseen perustuva sopimus, jota hoitojakson aikana tarvittaessa tarkistetaan. Tärkeintä hoidon onnistumisessa on noudattaa tehtyjä hoitopäätöksiä.

Lähteet

Comparative efficacy and acceptability of 12 new-generation antidepressants: A multiple-treatments meta-analysis. / Cipriani, Andrea; Furukawa, Toshiaki A; Salanti, Georgia; Geddes, John R; Higgins, Julian P T; Churchill, Rachel C; Watanabe, Norio; Nakagawa, Atsuo; Omori, Ichiro M; McGuire, Hugh; Tansella, Michele; Barbui, Corrado. The Lancet, Vol. 373, No. 9665, 28.02.2009, p. 746 - 758.

Depressio (online). Käypä hoito -suositus. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Psykiatriyhdistys ry:n asettama työryhmä. Helsinki: Suomalainen Lääkäriseura Duodecim, 2014. Saatavilla Internetissä: http://www.kaypahoito.fi.

Melartin TK, Rytsälä HJ, Leskelä US, Lestelä-Mielonen PS, Sokero TP, Isometsä ET. Continuity is the main challenge in treating major depressive disorder in psychiatric care. J Clin Psychiatry 2005;66:220–227.